Helsingin kaupunginvaltuustossa käsiteltiin keskiviikkona 29.5. Carl Ludvig Engelin suunnitteleman Valtioneuvoston linnan asemakaavaa. Esitys on ollut kiistanalainen. Se mahdollistaisi linnan sisäpihalla sijaitsevan 1900-luvun taitteessa valmistuneen Painotalon purkamisen ja sen tilalle alkuperäisestä suojellusta ympäristöstä selvästi poikkeavan uudisrakennuksen rakentamisen.

Tein valtuustossa saman palautusesityksen, jonka tein aiemmassa vaiheessa jo kaupunginhallituksessa. Siinä esitin asiaa palautettavaksi uudelleen valmisteltavaksi siten, että alueen kiistattomat historialliset arvot huomioidaan merkittävästi paremmin – ensisijaisesti säästämällä purettavaksi esittävä vanha Painotalo. Toisin kuin kaupunginhallitus, valtuusto hyväksyi esitykseni äänin 44–40. Se tarkoittaa, että kaavaa mietitään nyt uudestaan.

Päätös on erinomainen puolustus vanhoille arvokkaille rakennuksille. Valtioneuvoston näkökulmasta kaavamuutokselle ja uudisrakennukselle olisi tarve toiminnallisuuden ja turvallisuuden perusteella.

Näitä hyötyjä pitää kuitenkin arvioida suhteessa alueen merkittävään rakennus- ja kulttuurihistorialliseen arvoon. On kysyttävä, ovatko saavutettavat edut sellaisia, että niiden takia tehtävä uhraus on hyväksyttävissä. Hienoa, että juuri tätä näyttää lisäkseni pohtineen myös valtuuston enemmistö.

Painotalon purkamista ovat painokkaasti vastustaneet muun muassa Suomen Arkkitehtiliitto Safa sekä maailmanlaajuinen rakennussuojelun asiantuntijajärjestö ICOMOS, joka teki hankkeesta jo pari vuotta sitten kulttuuriperintöhälytyksen.

Arvostelussa yhtenä kärkenä on ollut se, että vaikka Senaatintorin kokonaisuutta suojeltiin jo 1950-luvulla ja valtioneuvoston kortteli piharakennuksineen 1980-luvulla, tähän suojeluun on tehty äskettäin vaivihkaa muutos, jossa Painotalo pudotettiin pois suojelusta nimenomaan valmisteilla olleen uudisrakennuksen takia. On hämmentävää, että vuonna 2024 tällaisten kohteiden suojelussa on otettu takapakkia.

Vaikka Painotalo ei kuulu Carl Ludvig Engeliin alkuperäiseen empirekeskustan suunnitelmaan, tällä Ricardo Björnbergin yli 120-vuotta sitten suunnittelemalla rakennuksella on myös vankka erityisarvonsa. Toisin kuin kaavailtu uudisrakennus, se on muodoltaan ja kooltaan nimenomaan sovitettu huolella empirekeskustan kokonaisuuteen. Sen omaa historiallista arvoa nostaa muun muassa se, että siellä on painettu kaikki Keisarillisen Suomen senaatin asetuskokoelmat ja sen latomosalissa on Gustave Eiffelin suunnittelemat niitatut rautaristikot.

Painotalon pudottaminen aiemmin suojellusta kokonaisuudesta on tehty nimenomaan Museoviraston esityksestä ja Museovirasto hyväksyy jopa idean sen korvaamisesta muusta suojeluympäristöstä poikkeavalla uudisrakennuksella. Tämä tuntuu hämmentävältä, koska Museoviraston tehtävä on toimia nimenomaan kulttuuriperinnön ylimpänä suojelijana myös silloin, kun sitä uhkaa sen isäntä, eli valtio itse.

Senaatintorin empirekeskuksen kokonaisuuden historiallista ja symbolista arvoa on vaikea kiistää – vaikka peräti valtioneuvosto olisi toista mieltä.

Palautusesityksen voitossa varmasti painoi huoli ennakkotapauksesta: jos tällainen on mahdollista näin arvokkaassa kohteessa, vastaavaa voi olla vaikea estää muuallakaan.

Itseäni hämmensi myös valtuuston keskustelussa esiin noussut ajatus, että uudisrakennusta puoltaisi se, että suljetun pihan muutokset eivät näy yleisölle avoimeen kaupunkitilaan. Arvokkaan kulttuuriperinnön vaalimisen kriteeri ei voi olla se, kuinka laajasti  kohde on kaikkien esteettä nähtävissä. Samaan aikaa silläkin on merkitystä, mitä maan ylin poliittinen johto esikuntineen näkee arjessaan siinä ympäristössä, jossa maata on johdettu jo parin sadan vuoden ajan.

Kaupunginvaltuusto teki hyvän päätöksen. Valtioneuvoston sinänsä perustellut tarpeet tulee ratkaista ja voidaan ratkaista niin, että Suomen ja Helsingin rakennus- ja kulttuurihistorian ytimessä olevaa miljöötä kunnioitetaan.

Tuomas Rantanen
kaupunginvaltuutettu