Vuosikymmeniä sitten rakennushistoriaa ei osattu arvostaa Suomessa. Nyt itkemme 1960-70 -luvuilla purettujen talojen perään. Purkamisen taustalla oli kuitenkin pyrkimys hyvään – haluttiin uutta, hienoa ja hyvin suunniteltua vanhan ja epäkäytännölliseksi koetun sijaan. Kerran purettua ei kuitenkaan saa takaisin. Helsingin asuinrakennuksista alle kolme prosenttia on rakennettu ennen vuotta 1920. Säästettävää ei siis ole jäljellä paljoakaan.
Kruununhaassa on tutkittu vanhoja porrashuoneita. Kaupunginmuseon kartoituksessa löydettiin yhdeksän asuinkerrostaloa ja näiden 28 porrashuonetta, jotka arvioitiin rakennushistoriallisesti erityisen arvokkaiksi. Tästä syystä näihin ei haluttu antaa lupaa hissien rakentamiseen.
Törmäämme tässä ikävään ristiriitaan rakennussuojelun ja esteettömyyden välillä. Näissä hissittömissä taloissa asuvien kannalta voi olla ikävää, jos hissiä ei saa rakentaa. Osalle asukkaista hissi olisi tarpeen päivittäisen liikkumisen tueksi. Hissittömyys ei kuitenkaan ole tullut yllätyksenä. Nämä talot ovat olleet hissittömiä aina, lähes 100 vuotta. Muuttaessaan taloon asukkaat ovat tienneet, ettei talossa ole hissiä.
Kaupungissa on tärkeää edistää esteettömyyttä, ja uudisrakentamisessa esteettömyysvaatimuksen täytyykin olla ensisijainen. Vanhaa rakennushistoriaa meillä ei kuitenkaan ole paljon jäljellä, ja siksi vihreät toivoivat, että arvokkaiksi luokitellut porraskäytävät olisi säilytetty alkuperäisessä asussaan.
Kaupunginhallituksessa enemmistö asettui kuitenkin kannattamaan näiden porraskäytävien tuhoamisen sallivaa kaavaa. Jos arvokas interiööri tuhotaan hissillä, menetetään rakennustaiteelliset arvot iäksi. Muutama vuosikymmen sitten puretuista taloista ei ole opittu mitään. Jokainen sukupolvi hävittää aina jotain arvokasta.
Minerva Krohn
Kaupunginhallituksen jäsen