Mielenterveyskuntoutujien hoitoketjut ovat sakanneet Helsingissä viime vuosina pahasti. Sosiaalivirastolle ei ole osoitettu 
riittäviä määrärahoja mielenterveyskuntoutujien asumispalveluihin, mikä on aiheuttanut pitkiä jonoja tuettuun asumiseen. Pahimmillaan palveluasumispaikkaa on odottanut Auroran sairaalassa yli sata mielenterveyskuntoutujaa, osa heistä jopa yli vuoden. Viime aikoina jonot ovat lyhentyneet, mutta asumispalveluita tarvitaan edelleen lisää.
Suurin osa ihmisistä lienee sitä mieltä, ettei sairaalan pidä olla kenenkään koti. Sairaala laitostaa, eikä tue kuntoutumista. Lisäksi sairaalassa asuminen tulee veronmaksajille todella kalliiksi. Vuorokausi sairaalassa maksaa 300-400 euroa, kun taas palveluasumisen hinta on 80-120 euroa vuorokaudessa.
Ongelmat alkavat, kun mielenterveyskuntoutujien tuetulle asumiselle pitää osoittaa uusi tontti. Oma naapurusto on silloin monien mielestä aivan väärä paikka. Pelätään asuntojen arvon laskua ja väitetään asuinalueen slummiutuvan. Aina vedotaan myös siihen, että lähistöllä asuu lapsia.
Asuntojen hintojen laskusta ei kuitenkaan ole merkkejä, eikä yksi asuntola tee pientaloalueesta slummia. Päin vastoin, sijoittamalla mielenterveyskuntoutujia myös arvostetumpiin kaupunginosiin voidaan hidastaa kaupunginosien eriytymiskehitystä.
Minulle ei myöskään tule mieleen Helsingissä paikkaa, jossa ei asuisi lapsia, virkistysalueita lukuun ottamatta. Mielenterveyskuntoutuja, jolla on oikea lääkitys ja joka saa tukea tarvittaessa vaikka keskellä yötä, ei myöskään ole lapsille vaarallinen. Juuri avun saaminen on tuetun asumisen ydin.
Helsinkiin mahtuu monenlaisia asukkaita. Mielenterveyskuntoutujat ovat helsinkiläisiä siinä missä muutkin. Heillä on oikeus asua kotikaupungissaan omassa kodissa tai kodinomaisessa ympäristössä – ei sairaalassa eikä keskellä metsää poissa lasten silmistä.
Essi Kuikka, kaupunginvaltuutettu