Uusia omistuskämppiä lähiöihin, sekataloja merenranta-alueille

Helsingin suurimmat haasteet liittyvät tällä hetkellä alueiden eriarvoistumiseen ja asumisen hintaan.  Nämä kaksi asiaa liittyvät myös toisiinsa, sillä palvelujen kuormittuessa ja sosiaalisten haasteiden kasaantuessa jonnekin, alueen vetovoima heikkenee ja ne joilla on varaa valita toisin, entistä useammin niin myös tekevät.

Asuntojen hintaan Helsingissä vaikuttaa suuresti se, että kysyntä on liki kaikissa asumismuodoissa ja asuntotyypeissä tarjontaa korkeampaa. Kun kallis ja vähemmän laadukaskin menee kaupaksi, tehdään sitten kallista ja huonolaatuista. Kaikki häviävät paitsi kaupalliset rakennuttajat, jotka hyötyvät asetelmasta korkeissa katteissaan.

Kaupunki on pyrkinyt asuntopolitiikallaan säätelemään asuinalojen sosiaalisten erojen kärjistymistä ja etsimään malleja kohtuuhintaiselle asumiselle. Yhdessä sovittujen asuntopoliittisten tavoitteiden mukaan kaikilla alueille pitäisi saada tietyin suhtein eri hallintamuodon asuntoja –niin kovan rahan omistusasuntoja kuin kaupungin vuokra-asuntoja sekä lisäksi hitasia ja muita hintasäänneltyjä omistusasuntoja.

Nämä tavoitteet eivät ole toteutuneet kovin hyvin.

Etenkin Itä-Helsingissä on paljon alueita, joissa aravavuokra-asuntojen osuus on korkea. Sosiaalisen rakenteen takia vahvistamisen olisi hyvä saada alueilla muitakin asumistyyppejä kuin vuokra-asuntoja. Näille alueille ja niiden liepeille on kuitenkin vaikea saada yksityisten toimijoiden rakennuttamaa kovan rahan omistusasuntotuotantoa, koska sille asuntomarkkinoilla määräytyvä myynti hinta jää väkisinkin alhaiseksi ja rakennuttajien voitto on paljon pienempää kuin uusilla halutuilla alueilla. Hitasia tai muuta hintasäännösteltyä tuotantoa alueille taas ei kannata tehdä koska tämä säännelty hinta ei ole oleellisesti edullisempi kuin vastaavan sääntelemättömän omistusasunnon hinta.

Kaupungin kannattaisi siksi rakennuttaa itse näille vuokravaltaisille lähiöalueille oman asuntotuotantotoimistonsa kautta  hyvätasoisia omistusasuntoja. Nämä asunnot voitaisi hinnoitella omakatteisiksi. Myyntivoiton sijaan kaupunki saisi etunsa kohtuuhintaisen omistusasumisen mahdollistamisessa ja alueiden sosiaalisen vahvistamisen kautta. Tämä tuotanto voitaisi leimata vielä kokeilurakentamisen statuksella siten että esimerkiksi erityisillä suunnittelukilpailuilla suosittaisiin erilaisia teknisiä ja arkkitehtuurisia kokeiluja lisätavoitteena asumisen ja ympäristön laadun kehittäminen.

Kansainvälisten tutkimusten mukaan asuntopolitiikka ei yksin ratkaise taantuvien alueiden ongelmia, mutta yhdistettynä vahvistettuihin koulu- ja sosiaalipoliittisiin toimenpiteisiin, tällaisella avauksella voisi olla paljonkin merkitystä alueiden erojen kaventamisen tiellä.

Samaan aikaan monille uusille, etenkin merellisille, alueille on ollut vaikea sada riittävästi arava-vuokratontteja kaupungin omaan tuotantoon.  Tonttien perustamiskustannukset ovat korkeita, parkkipaikkojen rakentaminen erityisen kallista ja kaavojen vaatimukset sellaisia että säädellyn tuotannon kustannusrajoissa pysyminen on vaikeaa. Esimerkiksi Jätkäsaaressa ja Arabianrannassa asemakaavoissa edellytetään rakennusten katoille erikoisia sisäänvedettyjä kerroksia, joihin käytännössä tulee kaksikerroksisia erikoisasuntoja. Tavallisten kaupungin vuokra-asuntojen rakentaminen kohteisiin on haasteellista koska keskimääräisten asuntoneliöiden hinta uhkaa tavan takaa nousta yli säädeltyjen tuotantokustannusrajojen.

Jos nämä erityisen kalliit rakennusten osat voisi myydä erikseen omistusasunnoiksi ja myyntivoitolla voitaisiin tukea vuokra-asumisen tuottamisen kustannuksia, yhtälö olisi helpompi ja vuokralaisille kalliista rakentamisesta koituva lisäkustannus matalampi. Yhtä hyvin voisi ajatella niinkin että isommassa rakennus- tai korttelikokonaisuudessa pihan puolelle antavia asuntoja merkitään kaupungin vuokra-asunnoiksi ja yläkerrosten merinäköala-asuntoja myytäisiin vapailla markkinoilla.  Vuokra-asuntojen kokonaismäärä voisi myös olla alueella suurempi, jos niitä asuntoja sijoitettaisiin laajemmin alueilla eikä vain yksittäisiin vuokrataloihin. Näitä sekataloja voisi rakennuttaa kaupunki itse tai sitten voidaan tontinluovutuksen yhteydessä sopia ehdoista, mikä osa asunnoista pitää olla arava-vuokra-asuntoja.

Nykyiset aravavuokrajärjestelmän ehdot eivät estä sekatalojen tekemistä, mutta käytännössä malleja jouduttaisiin hakemaan hiukan. Olisi myös mahdollista sopia tontinluovutuksen yhteydessä yksityisen rakennuttajan kassa,  että kaupunki lunastaa johonkin sovittuun kohtuulliseen hintaan asuntoja, jotka sitten vuokraa edelleen kaupungin asuntojonossa odottavilla kaupunkilaisille kohtuuhintaan.

Yksityiset rakennuttajat saattaisivat purnata siitä, että sekataloissa omistusasuntojen asuntomarkkinoilla määräytyvä myyntihinta saattaa olla alhaisempi kuin puhtaassa omistusasuntojen talossa. Sangen mahdollista, mutta kun asuntojen hinta on nyt selvästi kohtuuttoman korkea, tätä ei voi pitää erityisen suurena ongelmana.

Kaupungin nykyisessä asuntopolitiikassa on jumiuduttu liikaa sektoreihin. Kovan rahan tuotanto nähdään vain yksityisten rakennuttajien toiminta-alueena. Toisaalta vuokratalotuotannossa on tuudittauduttu ajatukseen että sen tekeminen on vain kaupungin oma asia.

Työstämällä hiukan omaa näkökulmaansa kaupunki voisi vastata samaan aikaan useampaan haasteeseen yhtä aikaa.

Tuomas Rantanen
Kirjoittaja on kolmannen kauden kaupunginvaltuutettu ja kaupungin asuntotuotantotoimikunnan puheenjohtaja. Hän asuu Itä-Helsingin Roihuvuoressa.

Close Comments